Kirja ”Jääkiekkoilumme tähtiä ja tähtihetkiä.” Muutama ajatus.

Kyseessä on vuonna 1969 ilmestynyt kirja jonka luin nyt uudelleen 50 vuoden tauon jälkeen. Tuo poikavuosien lukukokemuksen on täytynyt olla intensiivinen koska monet kirja kuvista ovat piirtyneet mieleen puolen vuosisadan ajaksi. Kirjan tekijöinä olivat Antero Raevuori ja Jyrki Otila. Vuonna 1937 Viipurissa syntynyt Raevuori on edelleen elossa, Europarlamenttiinkin ehtineen Otilan vei syöpä vuonna 2003 61-vuotiaana.

Kirja kertoo tuokiokuvittain suomalaisen jääkiekkoilun historiaa 1940-luvun lopusta 20 vuotta eteenpäin. Ensimmäinen Suomen mestari oli vuonna 1928 Viipurin Reipas ja MM-kisoihinkin osallistuttiin jo vuonna 1939. Valtaosan lyhyistä jääkiekkotarinoista on kirjoittanut Raevuori. Että kirjoitetaan kahden vuosikymmen tarinaa sen kohokohdista käsin on ymmärrettävää senkin vuoksi että kirjoittajat kertovat siitä minkä he myös itse ovat nähneet. Ratkaisu tuntuu 55 vuoden jälkeen oikein perustellulta. Ajan hammas ei ole kirjan tenhovoimaa vienyt. Se on tänä päivänä suomalaisen jääkiekon ystävän kirjakokoelman paalupaikalla.

Kirja tuo mieleen perspektiivejä ja sen miten nopeasti suomalainen jääkiekkoilu nousi eurooppalalaisen kiekkoilun  huipun tuntumaan. Henkilöhahmot muuttuvat kerronnan myötä eläviksi. Harva kirjassa mainituista pelaajista on enää elossa, poissa ovat Aarne Honkavaara, Lalli Partinen, Matti Keinonen, Juhani Lahtinen ja moni muu. Todella vanhoista staroista, 1930-luvulla syntyneistä ja maajoukkueessa merkittävän uran tehneistä, on elossa enää Raimo Kilpiö.

Aina yhtä liikuttavaa on lukea Jarmo Wasaman tarina. Mies pysyy jääkiekkoilumme historiassa ikuisesti nuorena ja suurimpana lupauksena. Wasama kuoli 02.02.1966 22-vuotiaana ikävässä auto-onnettomuudessa. Hän ehti pelata jo tuohon ikään mennessä yksissä olympialaisissa talvikisoissa ja kolmissa MM-kisoissa. Elettiin aikaa jolloin MM-kisoja ei pelattu olympia-vuonna. Maaotteluja kertyi 74. 

Sukupolvesta toiseen voidaan mietttiä montaakin asiaa. Wasamahan edusti aivan uutta pelaajatyyppiä jota Euroopassa manifestoivat sellaiset nimet kuin Lennart Svedberg, Jan Suchy ja myöhemmin Börje Salming ennen NHL-uransa alkua. Kyse oli luisteluvoimaisesta ja hyökkäyspeliin osallistuvasta puolustajasta. Wasama jätti aukon jota ei pystytty paikkaamaan koskaan. Hänellä olisi voinut olla ratkaiseva merkitys Suomen menestykselle vuoden 1967 Wienin MM-kisoissa ja erityisesti Grenoblen olympiaturnauksessa 1968. Vartuttuaan muutaman vuoden hän olisi ollut pelaaja joka olisi yksin voinut muuttaa pelin kulun monessa ottelussa.  

Suomen kiekkoilu on sankaritarina ja siihen kuuluu nuorena kuolleen sankarin hahmo. Jouko Vuolle ja Antero Teronen ovat tehneet Wasamasta ohjelman ikimainioon Kiveen hakatut sarjaansa. Ohjelma julkaistiin 10.01.2007 ja se löytyy YLE:n areenasta.

Mutta olisiko Jarmo Wasama ollut NHL-tason pelaaja ja saanut paikan jostain joukkueesta. NHL laajeni kahdentoista joukkueen sarjaksi ennen kautta 1967-68. Kahdessatoista joukkueessa oli tarjolla tuolloin periaatteessa vain 72 puolustajan paikkaa. Ensimmäinen eurooppalainen täyden kauden NHL-liigassa pelannut oli ruotsalainen puolustaja Thommie Bergman kaudella 1972-73. Wasama olisi eläessään ollut vuoden 1968 olympiaturnauksen jälkeen kuumaa tavaraa mutta hänen elämäntarinansa olisi voinut olla pitkälti samanlainen Lasse Oksasen,  toisen Ilves-pelaajan. Sanotaan että Lasse Osasella olisi ollut valmiina sopimus  uuden NHL-joukkueen Vancouver Canucksin kanssa mutta miksi lähteä kun oma huoltoasema-bisnes tuotti enemmän. Lisäksi Oksanen varmasti tiesi siellä kokeiltuaan miten tolkuttoman raakaa oli peli rapakon takana. Wasama oli samanlainen amatööri kuin Oksanenkin.

Wasaman suku oli varakasta kauppiassukua ja varmasti Jarmo sai toteuttaa ns. amatööri-ihannetta kaikessa puhtaudessaan. Vanhemmille sukupolville on tuttu sanonta ”Työlki ellää mut kaupal rikastuu.” Ehkä emme spekuloi Wasaman uralla ja sillä mitä olisi tapahtunut arvokisoissa vuodesta 1966 lähtien. Se sanottakoot että Wasama olisi ollut vuoden 1974 Helsingin MM-turnauksessa 30-vuotias. Suomi ei ehkä enää olisikaan tavoitellut  noissa kisoissa ensimmäistä arvokisamitalia. Punakonekin olisi voinut törmätä pakkikalustoomme jota johti Wasama. Mukana olisi ollut Juha  Rantasila, Heikki Riihiranta, Seppo Lindström ja Pekka Marjamäki. Ehkä myös Ilpo Koskela joka oli tuolloin parisen vuotta nuorempi kuin Wasama. 

Lopuksi vielä vähän ns. amatööriurheilusta kun siitä kerran tuli puhe. Amatööristä puhutaan yleensä urheilun yhteydessä, mutta ranskalaisperäinen käsite amateur ”rakastaja” voitiin ennen liittää mihin tahansa jonkin asian intohimoiseen harrasta-jaan tai syvälliseen paneutujaan. Tietysti on olemassa myös konnossöörit, käsite joka on myös samaa perua kuin amatööri. Amatööri saattoi periaatteessa olla kuka tahansa, mutta konnössöörit olivat amatöörien" ammattilaisia.” Urheilun saralla amatööri sai kummallisen merkityksen. Siitä saamme osviittaa moneen asiaan tänäkin päivänä. Viime aikoihin asti amatööri on mielletty urheilijaksi joka ei saa varsinaista palkkaa ammattiurheilijoista poiketen. Saatoit olla amatööri-urheilija jos olit syntynyt riittävän varakkaiden vanhempien lapseksi tai olit aatelinen. 

Edellytykset amatööri-urheilulle syntyivät myös jos sinulla oli jokin tukija, joka järjesti sinut suojatyöpaikkaan jossa saatoit käyttää suurimman osan ajasta harjoitteluun. Innokkaimmat amatööriurheilun puoltajat olivat ylimysmäisiä ja vakaasta toimeentulosta nauttivia henkilöitä jotka katselivat lähinnä halveksivaan sävyyn alemmista yhteiskuntaluokista nousseita urheilun avulla eteenpäin päässeitä palkkaa ja palkkioita saavia urheilijoita.

Amatööriurheilun historian kipukohtaa kuvaa omalla tavallaan parhaiten elokuva ”Tulivaunut”, joka kertoo kahdesta vuoden 1924 VIII olympiadin kisojen kulta-mitalistista Harrold Abrahamista ja Eric Liddellistä. Se on kiintoisa elokuva katseltavaksi kun Pariisi isännöi tänä vuonna jälleen urheilevan nuorison ja myös niitä seuraavien vanhempien ikäluokkien suurta juhlaa kun XXXIII olympiadin kisat lähestyvät.

Alexandra-kysymys.

Johdanto. Arsenal-ilmiö ja vakioveikkaajat.

Suomalaiset ovat veikkaaja-kansaa ja vakioveikkauksella on ollut aina sija suomalaisten sydämissä. Perinteisesti meillä on veikattu englantialaisia jalkapallo-pelejä. Lähiviikkoina kun englantilainen jalkapallokausi alkaa on meidänkin perinteisesä vakioveikkauskessa taas täysi englantilainen kierros. 1980-luvun alussa kun Veikkaus toi kohteiksi Saksan Bundesliigan kohteita nousivat suomalaiset vakioveikkaajat raivoisaan kapinaan vaikuttavalla peli-boikotillaan. Lopputuloksena oli se, että Veikkaus joutui taipumaan. Niin oli ollut kohteina englantilaisia otteluja pelikohteina sotien jälkeisestä ajasta ja niin piti oleman ikuisesti.

Suomalaisten vakioveikkaajien keskuudessa muuan joukkue oli aina hyvin suosittu ja hyvin fanitettu. Kyseessä oli lontoolainen Arsenal. Toiseksi suosituin oli Aston Villa. Birminghamilaiseen Aston Villaan liittyi vielä sitkeä uskomus suomalaisten veikkaajien keskuudessa. Aston Villaa pidettiin ns. ”märän kelin joukkueena.” Luonnollisestikin suomalaiset asian harrastajat olivat kovin kiinnostuneita englannin säätilasta ja usein Suomen ilmatieteen laitokselle soitettiin ja tiedustel-tiin tulevan viikon säätilaa, ei kuitenkaan Suomessa vaan Keski-Englannissa. Syy suomalaisten Arsenal-viehtymykseen oli yksinker-taisesti siinä että useimmiten Arsenal oli ensimmäisenä kohteena, käytännössä joka toinen viikko aikana jolloin vuosikymmenestä toiseen pelattiin 42 sarjakierrosta. Ja tietysti hyvin usein Arsenalin pelatessa vieraissa pelasi Aston Villa kotonaan. Näytti siltä että suomalaiset eivät koskaan päässeet A-kirjainta edemmäs. Aston Villakin oli nimittäin erittäin suosittu joukkue Suomessa. Manchester United joka muualla oli erityisen kovassa kurssissa ei meitä suuresti viehättänyt.

1970-luvun lopulle tultaessa englantilaisen jalkapallon suuruuden päivät olivat ohitse, mutta edelleen suomalaiset suhtautuivat siihen oudon ihailevalla tavalla. Se sai edelleen paljon ruutu-aikaa ja varmasti tällä oli oma vaikutuksensa lajin nuorten harrastajien käsitykseen pelistä. Englantilainen jalkapallo oli karrikoidusti kovaan juoksukuntoon nojaavaa pitkien keskitysten peliä, ja siinä pärjäsivät pallotaidoiltaan heikot ihmisravurit jotka vetivät tuhatta ja sataa päädystä toiseen. Englannin gloria oli mennyttä jos sitä koskaan oli ollutkaan. Kaiken kaikkiaan englantilaisen jalkapallon vaikutusta meillä voidaan pitää lähinnä haitallisena. 

Suomalainen fundamentalismi

Kansaa A-kirjaimen ympärillä voidaan ihmetellä ja ilmiön selitystä voimme toki pohtia. Ns. suomalainen fundamentalismi on yksi tapa löytää asialle selitys, tai ainakin ymmärtää sitä varsin pitkälle. On sanottu, että suomalaisen päähän mahtuu kerrallaan vain yksi ajatus. Tapamme uskoa aatteisiimme ja siinä sivussa muihinkin asioihin on ollut erikoinen. Kulttuurissamme on ollut ja on jossain määrin edelleenkin tietty fundamentalistinen vivahdus.

Inhimillisessä kulttuurissa vaikuttavat voimat voivat olla luovia tai tuhoavia. Vallitseva katsomus pitää kiinni asemistaan. Turun akatemian varakansleri piispa Terserus katsoi 1661, että ylioppilas Henrik Eolenius oli noita ja vastoin konsistorin enemmistön mielipidettä hän tuomitsi hänet kuolemaan. Eolenius oli ollut puheissaan varomaton ja oli piispan mielestä oppinut kieliä liian helposti. Konsistori ja kansleri Pietari Brahe mitätöivät tuomion.  He eivät kuitenkaan katsoneet piispan menettäneen todellisuuden tajuansa. Jos Turun piispa tänään tekisi samanlaisen teon, niin yliopiston konsistori voisi viitata oppinein sanakääntein, kiertäen ja kaartaen, hänen käsitystensä vanhanaikaisuuteen.

Vaikka kuuluisi kiittää uutta ja omaperäistä, silti uutta näkemystä tai asennoitumisen tapaa ei suinkaan aina arvosteta. Mikä ei käy yhteen yleisesti hyväksytyn totuuden ja moraalin kanssa, voidaan tuhota keinoista välittämättä. Suomalaisille tuotiin miekan avulla uskonto ulkoa päin. Se syrjäytti sen vähäisen oman uskonnon mitä oli, ja monissa tapauksissa muunkin kansallisen perinteen. Suomalainen opetettiin pitämään omaa perinnettään vääränä ja vaarallisena, kääntymään omaa itseänsä vastaan. 

Kirkko teroitti 1600-luvusta lähtien puhtaan opin tärkeyttä ja kuvaili helvetin kauhuja, jotka ihminen kohtaan, jos hän ei ajatuksissaan ja elämän vaelluksessaan riittävän tarkasti noudata kirjojen käskyjä. Suomalaiset uskovat sokeasti eri asiantuntijoihin, ja se joka pääsee sanomaan jotain perustellusti ja edes jollakin tavalla järkevästi ensimmäisenä on uskottava. Lisäksi meillä palvotaan kovin sokeasti tohtoreita ja yliopisto-oppineita. 

Fundamentalismin syitä voi etsiä psykologisista, yhteisöllisistä ja sivistyksellisistä tekijöistä. Ihminen kunnioittaa traditioita ja tuttua järjestystä, ja yksi hänen lajiominaisuuksistaan on misoneia-ilmiö; kaikkinainen uuden ja uuden ajattelun pelko. Fundamentalistinen järjestelmä tai yhteisö tarjoaa vakiintuneisuudessaan tilan, jossa ei tarvitse ryhtyä joskus kivuliaaseen älylliseen ponnisteluun maailman-kuvan eri alueiden ristiriitojen selvittämiseen. Poikkeavaa käyttäyty-mistä ja vääränlaista huumoria ei sallita. Vaikka yksilönä fundamentalis-tisen järjestelmän jäsen voisikin olla huumorintajuinen, niin yhteisö on useimmiten aina tosikko. Näin on syntynyt ikuinen tilaus kaikenlaisen korrektin ajattelun ja puheen valvojille, joista voisi hyvin yhteneväisesti käyttää politrukki-nimitystä. Heidän toimintaansa, olipa se tietoista tai yhteisön tarpeista tiedostamattomasti nousevaa, on sitten politrukismin harjoittamista. Politrukki-nimihän tulee venäjänkielisestä sanayhdis-telmästä ”polititseski rukovoditel”, ja se tarkoittaa ”poliittista ohjaajaa.”

Alexandra-kysymys — seitsemän roomalaista

Johdannon ja yleiskatsauksen jälkeen pääsemme varsinaiseen asiaan. Perustellusti voidaan väittää että suomalaisten kynsilaukka-harrastajien keskuudessa vallitsee ns. ”Alexandra-syndrooma” ja hyvin puutteellinen käsitys siitä millainen kasvi kynsilaukka oikein on. Asian perusteellinen selvittäminen vaatisi varmastikin laajan tutkimuksen ja monisatasivuisen väitöskirjan. Sellaiseen ei ole tarkoitus ryhtyä sillä ns. roomalaiset auttavat meitä tässä kysymyksessä. Vaikka kyse on polemiikista niin jotain myönteistäkin pitää toki lausua.

I Ns. Alexandra ei ole mikään lajike vaan kummallinen kauppanimi. "Alexandran joukosta" voit löytää kolmea eri Rocambole-lajiketta ja mahdollisesti paria muutakin eri lajiketta ja aivan eri kasvuryhmiin kuuluvia jopa. Alexandra-kirjon joukosta voi löytää aitoa Isoa venäläistä, Punaista venäläistä, Saksan Punaista, mahdollisesti Lasipurppura Red Rezanin variaatioita ja ainakin yhtä marmoripurppuraa. Alexandran kirjo on hyvää kynsilaukkaa mutta sen monomaaninen kasvattaminen on yksipuolistanut käsityksiä maailman älykkäimmästä ja hyödyllisimmästä kasvista. Tarkasteltuna tapauksena se on aivan oivallinen kuvaus siitä miten oudosti suomalaiset ylipäänsä voivat johonkin asiaan suhtautua.

II Iso venäläinen jota Alexandran kirjosta voi löytää on omassa kasvuryhmässään vain yksi useamman joukossa, ja muun maailman kynsilaukan harrastajien keskuudessa se ei ole Top-kympissä. Omassa kasvuryhmässään se ei ole kovin arvostettu. Arvostetuin Rocambole on Spanish Roja eri mukaumineen ja aivan ansiosta. 

III Vaikka Iso venäläinen on De Re Allii Sativin koeviljelmän lajikkeista se joka on jopa saavuttanut kansainvälistä huomioita on se vain yksi Rocambole. Ison venäläisen maku on hyvä, mutta vulgäärin robusti. Punainen venäläinen on sitä hienostuneempi vaikka se onkin polttavampi.

IV Vaikka Iso venäläinen niin sanotusti säilyy pitkälle kevääseen niin sen elinkaari on huipussaan kolme kuukautta sadonkorjuun jälkeen. Joulukuun puolivälissä siihen tulee makumuutoksia. Oikealla tavalla käsiteltynä maku säilyy kuitenkin hyvänä jopa maaliskuulle saakka. 

V Rocambole on vain yksi kasvuryhmä muiden joukossa. Rocambolen maku yleensä ei voi olla kaikkien mieleen. Miedoilla artisokilla on omat ystävänsä. Kreoleiden tulisuus ja makeus on jotain joka on ominaista vain kreoleille. Turbaanien maussa on paljon sävyjä. Raitapurppurat ovat kulinaristisessa mielessä ykkösluokan kamaa. Marmoripurppurat ovat jokapaikan tavaraa ja niiden etu on viljelyvarmuus. Lasipurppuran viehätys on raapin kauneudessa, ja siinä että sitä voi syödä raakana kaikista helpoiten. Posliinien järeä maku ja korkea allisiini-pitoisuus on omaa luokkaansa, ja joidenkin tämän kasvuryhmän lajikkeiden valtavan kokoiset kynnet ovat keittiömestarin unelma. Aasialaisissa on hillitöntä tulisuutta ja eleganssia. Vähäiseltä tuntuvassa veljessä eli Silverskinissä on myös omat hyvät ominaisuutensa; pitkä säilyvyys ja isot kynnet, ja suuri määrä keväällä versokasvatukseen soveltuvia kynsiä.

VI Alexandran yksipuolinen ihailu ja käyttö on osoitus siitä suomalaisille ominaisesta oudosta tavasta suhtautua asioihin josta alussa puhuimme. Alexandra-kysymyksellä ja edellä kuvatulla Arsenal-ilmiöllä on hyvin paljon yhteistä.

VII A-kysymyksessä on syytä tehdä parannus eli on käytävä mielenmuutokseen. Laajentukoot kynsilaukka-harrastajien tajunta.

Loppulauselma

Suomalainen vakioveikkaaja pelaa edelleen englantilaisia kohteita, mutta kaikki ei pyöri enää Arsenalin ympärillä. Märän kelin joukkueen-myyttiin uskovat ovat jo ehkä siirtyneet autuaimmille pelikentille. Jalkapallon ystävä ja vakioveikkaaja eivät enää ole synonyymi. Englantilainen jalkapallo kyntää uskottavuusongelmissa ja Englannin maajoukkuueen identiteetti on totaalisen hukassa koska menestystä ei ole tullut. Pelitapaa ei ole löydetty ja huippupelaajien pelaajatuotanto on heikoissa kantimissa. Suomalainen jalkapallon ystävä ei kuitenkaan ylenkatso britti-jalkapalloilua koska sillä on kunnia-asema vertaistensa joukossa. Jalkapallon ystävä voi nauttia tänään viestimiensä äärellä täysillä kovakuntoisten ja huipputaitavien pelaajien kansoittamasta ja taktisesti osaavien joukkueiden Saksan Bundesliigasta. Italian myyttinen ja ns. uskonnolliseen ihmiseen vetoava elämää suurempi Serie A kiehtoo monia. Sen elegantti jos kohta elostelevakin, salamyhkäinen puolustuspelin tärkeyteen perustuva ilmapiiri on jotain vastustamatonta. Pöhöttynyt mutta taidolla ja parhailla pelaajilla kyllästetty Espanjan liiga kerää katsojia ja siinä jotain selittämätöntä magiikkaa. Tietyllä tavalla ”artisokkamaisella” Pariisin Saint-Germainen glorifoimalla Ranskan liigallakin on omat fanittajansa kuten monella muullakin vähäisemmällä veljellä Euroopan kansallisten liigojen joukossa. Suomalaisten jalkapallon ystävien tajunta on kerrassaan laajentunut, mutta miten on kynsilaukan ystävien laita?

Vihdoin jääkiekon olympiakultaa — 70 vuoden odotus päättyi ja muuta pientä.

 XXIV olympialaiset talvikisat ovat nyt päättyneet ja haikeus valtaa mielen. Mutta nyt alkaa uusi odotus; Milano—Cortina d’Ampezzon kisoihin on aikaa vain 1446 päivää. Aika menee sukkelan ja onhan edessä jo kahden vuoden päästä Pariisissa järjestävät XXXIII olympiadin kisat joista ehkä Suomikin saa muutaman mitalin. Italialaiset tulevat järjestämään todella tyylikkäät kisat vuonna 2026, se on varma asia. Mukana näemme vielä 34 vuotiaan Iivo Niskasen ja tietenkin olympialaista kultamitalia puolustavan Leijona-joukkueen. 

Suomen sankaritaru jääkiekossa on tietyllä valmis ja nyt alkaa uusi aika. Pitää huomauttaa että Beijingin kisojeen joukkueet oli rakennettu parhaista mahdollista saatavailla olevista pelaajista, mutta ei kaikista parhaimmista. Suomen pelaajista ehkä yksi olisi mahtunut mukaan jos valinta olisi tehty tilanteessa jossa NHL-huiput olisivat olleet käytetttävissä. Kyseessä oli tähtiviisikkoon valittu puolustaja Mikko Lehtonen. 

Suomi sai ensimmäisen olympiamitalinsa jääkiekossa vuonna 1988 Galgaryn kisoissa. Kun turnauksia lasketaan noista kisoista lähtien niin niitä on yhteensä kymmenen. Seitsemän kertaa Suomi on ollut mitaleilla. Kymmenestä turnauksesta 5 on käyty NHL-pelaajien ollessa mukana. Suomen mitalisaldo on yksi kulta, kaksi hopeaa ja neljä pronssia. Neljän vuoden kuluttua pidettävän joukkueen pelaajista meillä on jo jonkinlainen käsitys. Suomalaisia on kauden 2025-26 alkaessa NHL-liigassa noin 70 pelaajaa ja jokaiselle pelipaikalle riittää pelaajia joukkueiden parhammistosta. Kaikki Leijonien keskushyökkääjät ovat omien joukkueidensa ykkösmiehiä ja puolustajista 6 on oman joukkueensa ykkösparissa. Maalivahteja on tarjolla vaikka muille jakaa. Jos kenenkään ura ei päätty loukkaantumiseen niin seuraavat pelaajat ovat takuulla mukana Milanon ja Cortinan kisoissa:

Maalivahdit: Juuse Saros, Ville Husso, Kaapo Kähkönen, Ukko-Pekka Luukkonen, Justus Annunen, Kevin Lankinen. Mutta näistä kuudesta voidaan valita vain kolme.

Puolustajat: Miro Heiskanen, Esa Lindell, Henri Jokiharju, Juuso Välimäki…

Hyökkääjät: Alexander Barkov, Mikko Rantanen, Patrik Laine, Sebastian Aho, Teuvo Teräväinen, Jesse Puljujärvi, Roope Hintz, Anton Lundell, Mikael Granlund… 

Jääkiekkoa seuraava voisi ihmetellä miksi Juuso Välimäki on mukana? Kunhan Välimäki pääsee jonnekin muualle pelaamaan niin hän osoittaa kyllä hyvän potentiaalinsa. Välimäki on turhaan joutunut valmentaja Sutterin koirankoppiin Galgaryssa. Välimäki pelasi nuorten maajoukkueissa (U-20 ja U-18) aina Miro Heiskasen parina.

Leijonat pelasivat Beijingin kisojen parasta kiekkoa ja ansaitsivat menestyksensä. Vuonna 2026 toivottavasti NHL-pelaajat pääsevät kisoihin ja silloin voidaan tavoitella jälleen suurta menestystä. Nyt Suomen joukueessa ei ollut yhtään heikkoa lenkkiä eikä sellaista tiule olemaan vuoden 2026 kisoissakaan. Yhden suomalaisen pelaajan voi nostaa esiin joukkueesta ja hän on Valtteri Filppula. Hän ei ehkä ole ollut näkyvin uransa aikana näkyvin NHL-pelaajamme mutta saavutukset puhuvat puolestaan. Vuoden 2002 draftissa hänet varattiin kolmannella kierroksella numerolla 95. Filppula oli tuon draftin sleeper ja hän pelasi tuona vuonna varatuista pelaajista neljänneksi eniten pelejä (1056) ja teki kolmanneksi eniten pisteitä (530). Pudotuspelejä Filppulaa kirjasi yhteensä 166 ja oli yhden kerran mukana Stanley Cupin voittaneessa joukkueessa. Vuoden 2002 drafti ei tuottanut yhtään varsinaista ”team-maker-pelaajaa” mutta Filppula oli kokonaisuutta arvioiden koko varausvuoden toiseksi arvokkain pelaaja yhdessä Alexander Steenin kanssa. 

Seuraaviin olympialaisiin talvikisoihin on siis aikaa 1447 päivää. Olympialippu on nyt Milanon ja Cortinan edustajien hallussa. Kisat on itse asiassa kuitenkin hajautettu Pohjois-Italiaan usean maakunnan alueelle kisapaikkojen ollessa Milanon kaupunki ja Assago, Valtellina (Livigno ja Bormio), Verona, Val di Fiemme, Cortina d’Ampezzo ja Anterselva. Kisat järjestetään hajautetusti kolmen maakunnan alueella, Lombardiassa, Venetossa ja Trentino —Alto Adigessa. 

Milanossa pidetään kisojen avajaiset, jääkiekkoturnaukset, taitoluistelu, pikaluistelun lyhyen radan kilpailut ja palkintoseremoniat. Valtellinassa osa alppilajeista, vuorihiihto, lumilauta-lajit ja freestyle. Cortinassa alppihiihto, kelkkailulajit ja curling. Val di Fiemmessä mäkihyp-py, yhdistetty, maastohiihto ja pikaluistelu. Anterselvassa kilpaillaan ampumahiihdon lajeissa. Veronassa pidetään kisojen päättäjäiset. 

Kisapaikkakunnista Anterselva ansaitsee tässä vaiheessa vähän erityishuomiota. Paikkakun-ta joka tunnetaan paremminkin nimellä Rasen-Antholz sijaistee Etelä-Tirolissa josta taas italialaiset käyttävät nimeä Trerntino — Alto Adige. Alue on autonominen ja käytännössä ”itävaltalainen” ja siellä puhutaan pääasiassa saksan kieltä. Etelä-Tiroli liitettiin Italiaan vuonna 1919. Sen bruttokansantuote asukasta kohden vuodessa on ollut noin 140 prosenttia maan keskiarvosta 2010-luvulla. Etelä-Tirolin laaksoissa tuotetaan viiniä, hedelmiä, maitotuotteita ja sahatavaraa. Alue on merkittäviä vesivoiman viejä. Korkean jalostusasteen teollisuus ja matkailu, erityisesti useat hiihtokeskukset, ovat kasvavia tulonlähteitä. Etelä-Tirolin pinta-ala on vain 13606 km² ja asukkaita siellä on 1,072 miljoonaa. Etelä Tiroli on siis pienempi kuin Suomen suurin kunta Inari (17734 km²). Asukkaita Etelä-Tirolissa on 156 kertaa enemmän kuin Inarissa. Ampumahiihdon arvokisojen järjestämisestä Anterselvalla on vankka kokemus. MM-kisat on pidetty siellä kuusi kertaa.

Beijingin vuoden 2022 kisat jäävät nyt muistojen joukkoon. Jälkivaikutelma on sekava. Italialaiset tulevat kuitenkin järjestämään kaikkien aikojen tyylikkäimmät talvikisat ja he tulevat panostamaan omaan menestykseensä valtavasti. Italian olympiakomitean sivut ovat todella upeat ja niistä saa paljon infoa ja asiointipolku on selkeä. Sivut on toimitettu myös englannin kielelle. 

Cortina d’Ampezzozza järjestettiin vuoden 1956 kisat ja niistä on tehtiin ikimuistettava elokuva jonka nimi voidaan kääntää suomeksi vaikkapa ”Valkoiseksi huumaksi.” Traileri löytyy tästä linkistä. Vuoden 2026 talvikisoihin on nyt aikaa 1446 päivää.

Mitäpä vielä lopuksi sillä pakkohan tämä on johonkin päättää. No tietenkin Inno Mamelli ja Eleonora Benetti vuoden 2006 kisojen avajaisista.

Gordie Howen "kultainen sääntö." Mietteitä ystävänpäivänä ja Beijingin kiekkoturnauksen edetessä.

Jotkut voivat olla niin suuria skeptikkoja että epäilevät jopa omaa varjoaankin. Sellainen henkilö ei välttämättä ole mitenkään suuri ystävänpäivä-fani. Ystäväyys nimittäin punnitaan pitkässä juoksussa ja harva kestää. Ystävyyteen liittyy yleensä ystävällinen käyttäytyminen muita kohtaan. Monesti hyväsydäminen ihminen kuitenkin pettyy ja häntä käytetään hyväksi. Idea kultaisesta säännöstä löytyy jossain muodossa kaikista humanistisista ajattelumalleista oli sittten kyseessä evolutionäärinen-, liberaali tai sosialistinen humanismi. Lähtökohtana em. Yuval Noah Hararin tunnetuksi tekemässä luokittelussa on nähdä mm. uskonnot pelkästään ideologioina. Lyhyesti sanottuna se on periaate, joka kehottaa tekemään vastavuoroisesti toisille samaa kuin mitä haluaisi itselleenkin tehtävän, tai siteen olemaan tekemättä sellaista mitä ei haluaisi itselleen tehtävän. Erityisesti kungfutselaisuudessa ja juutalaiskristillisessä perinteessä siitä on tullut pysyvä ja hyvin näkyvä periaate. 

Kultaista sääntöä noudattamalla ei kuitenkaan pysty pelaamaan jääkiekkoa menestyksekkäästi eikä oikeastaan ollenkaan. Siitä seuraisi vain tuloksetonta ja maalitonta rusettiluistelua. Kanadalainen jo edesmennyt jääkiekkoilija Gordie Howe muovasi oman kultaisen periaatteensa ja loi pitkän ja menestyksekkään uran. 

”Mitä luulet heidän tekevän sinulle, tee se heille.”

Tuolla opilla pelattiin 32 kautta maailman kovimmissa jääkiekkosarjoissa. 2196 peliä; 955 maalia ja 1384 syöttöä eli yhteensä 2358 pistettä ja rangaistus-minuuteja 2084. NHL-saldo oli 26 kautta; 1767 peliä; 801 maalia; 1049 syöttöä; 1850 pistettä ja jäähyminuutteja 1685. Howe oli nelinkertainen Stanley Cup-mestari.

Kauteen 1966-67 saakka pelattiin kuuden joukkueen liigassa ja otteluja oli maksimissaan 70. Monella tavalla Howe ennätykset ovat edelleenkin lyömättömiä. Howen NHL-uran kahdenkymmenen ensimmäisen kauden aikana toisessa suuressa ammattilaislajissa, koripallon NBA-liigassa, pelattiin huomattavasti enemmän pelejä runkosarjassa.Howe olisi voinut pelata 12 joukkueen NHL-liigassa vuosina 1946-1966 noin 190 peliä enemmän. Maaleja voisi suuremman pelimäärän vuoksi olla kertoimella 1,13 yhteensä 905, syöttöjä 1185, pisteitä yhteensä 2090 ja rangaistusminuutteja huimat 1904! Howe oli kovaotteinen herrasmies joka todella pelasi kuten ajattelikin: MITÄ LUULET HEIDÄN TEKEVÄN SINULLE, TEE SE HEILLE!

Urheiluntäyteinen aika tuottaa näköisiänsä ajatuksia. Gordien Howen uran parhaina vuosina Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa pelattiin jääkiekkoa aivan eri maailmois-sa jos näin halutaan sanoa. Yksi urheiluhistorian suuria tapahtumia oli vuoden 1972 Summit-sarja Neuvostoliiton ja NHL-liigan välillä. Gordie Howe ei pelannut vuosina 1971-1973 ja ei luonnollisestikaan ollut NHL:n rosterissa. Summit-sarja avasi vuorovaikutuksen eurooppalaisen ja pohjois-amerikkalaisen jääkiekon välillä ja tulevat vuosikymmenet muuttivat koko jääkiekkoilevan maailman ilmeen. Gordie Howe ei tietenkään osallistunut yksiinkään olympialaisiin talvikisoihin. Periaattees-sa Howe olisi voinut olla mukana kaikissa kisoissa vuosina 1948-1980 eli kahdeksan kertaa. Historian mentyä tuntemallamme tavalla voidaan todeta että Kanada ei tosin ollut mukana vuosina 1972 ja 1976. Jääkiekkoileva maailma ja siinä samalla koko urheileva maailma menetti paljon kun Summit-sarja pelattiin vasta vuonna 1972. Jos vuorovaikutus kahden jääkiekkoperinteen kanssa olisi alkanut jo 1950-luvulla maailma olisi voinut olla jollain tavalla erilainen. 

Mutta Howen perhe ei jäänyt osattomaksi olympialaisesta jääkiekosta. Vuonna 1972 Sapporon kisoissa Gordien poika Mark Howe oli mukana 16-vuotiaana Yhdys-valtojen  joukkueessa joka saavutti olympiahopeaa. Suomella oli lusikkansa sopassa. Ruotsi oli matkalla jopa olympiakultaan erinomaisella joukkueellaan mutta joutui tyytymään lopulta neljänteen sijaan. Ruotsi kukisti Yhdysvallat, pelasi tasan Neuvostoliiton kanssa, voitti Puolan mutta hävisi sitten niukasti Tsekkosslovakialla 1-2. Hopea oli periaatteessa Ruotsin ulottuvissa mutta sitten viidennessä ottelussa vastaan luisteli Suomi. Suomi aiheutti Ruotsille yhden sen katkerimmista tappioista kautta aikojen. Suomen 4-3 voitto oli yksi etappi matkalla lajin ehdottomaan huippukaartiin. 

Ruotsin vahvuudesta kertoo jotain se että se oli ainoa joukkue joka aiheutti piste-menetyksen Neuvostoliitolle. Ruotsin kisajoukkueesta neljä pelaajaa pelasi myöhemmin NHL-sarjassa. Heistä Inge Hammarstöm loi parhaan uran ja sai kasaan 427 peliä tehden parhaalla kaudellaan 24 maalia. Ruotsi ei kelpuuttanut mukaan joukkueeseensa jo 20-vuotiasta Börje Salmingia joka seuraavan vuoden Moskovan MM-kisoissa oli turnauksen paras puolustaja. Aina on varaa pieneen jossitteluun. Suomen joukkueessa pelasi muuan Veli-Pekka Ketola joka kylläkin teki varsin kunnioitettavan WHA-visiitin 1970-luvulla mutta debytoi NHL-liigassa vasta 31-vuotiaana kaudella 1981-82 pelaten 44 ottelua tehoin 9+5. 

Mark Howe teki loistavan ammattilaisuran pelaten WHA-liigassa kuuden kauden aikana 426 ottelua isänsä kanssa samassa joukkueessa. Kun WHA tuli tiensä päätökseen 1970-luvun lopussa siirtyi Mark tietenkin NHL-sarjaan pelaten 16 kautta ja 929 ottelua. Stanley Cup-voittajaa Markista ei koskaan tullut. Gordie Howen viimeinen NHL-kausi oli 1979-80. Hän pelasi tuona kauden aikana koko yhdessä Markin kanssa ja myös muutamassa ottelussa toisen poikansa Martyn kanssa. Gordie oli tuon Wayne Gretzkyn debyyttikauden päättyessä 52-vuotias. Jotain Gordien uskomattomasta fysiikasta ja tahdonvoimasta kertoi se että hän pelasi kaikki kauden 80 ottelua kun 24-vuotiaan Markin saldo oli 74. Käytännössä Gordie pelasi koko uransa ajan enemmän tai vähemmän loukkaantuneena, ja kärsi jo 1960-luvulta lähtien reumasta. Se ei menoa haitannut sillä viimeisellä kaudella hän oli edelleen pelottava vastustaja fyysisesti ja tehojakin kertyi 15+26. Hänen hurjasta fysiikastaan kertoo tämän kirjoituksen otsikkokuvakin. Gordie teki nuorempana töitä isänsä rakennusfirmassa kun NHL-palkat olivat kovin mitättömät. Kerrotaan että hän pystyi vaivatta kantamaan kainaloissaan sadan paunan sementtisäkit. Siis molempiin käsipuoliin 45 kilon taakka ja eikun menoksi. Keneltähän Beijingin vuoden 2022 olympialaisten talvikisojen jääkiekko-turnauksen pelaajalta moinen tänään onnistuisi?

Kohti monipuolisempaa keihäänheittoa.

XXXII Olympiadin kisat lähenevät loppuaan. Hieman on sellainen olo että ei tämä nyt enää samalta tunnu kuin vaikkapa vuonna 1976 kun urheileva nuoriso kokoontui Montrealiin. Edessä on kuitenkin vielä keihäänheitto, tuo suomalaisten entinen suurlaji! Jo vuonna 2009 pohdiskelin asiaa ja päädyin tämmöiseen. Tänään on aika julkimoida päivitetty versio. Näin siinä voi käydä kun kasvaa ja elää Aku Ankka-, ja Asterix-Suomessa. Otsikkokuvassa Asterix ja Obelix pilumit olallaan matkalla seikkailuihin. Mutta asiaan:

Kohti monipuolisempaa keihäänheittoa 

Yleisurheilu  on  konservatiivinen  urheilumuoto  sillä  miesten  kohdalla  arvokisojen  lajivalikoima  on  todellakin ollut aivan  sama  vuodesta  1956  lähtien.  Ns. sekaviestit ovaat enemmänkin nyansseja. Nyt on kuitenkin luvassa muutos. Parisiumissa järjestettävissä XXXIII Olympiadin kisoissa vuonna 2024 ei kävellä enää 50 kilometrin kisaa vaan ohjelmaan tulee 35 kilometrin matka.

Jos  jotain  yleisurheilussaa on  tapahtunut  125 vuoden aikana lukien Ateenan kisoista 1896 niin  kyse  on  ollut  kasvavan lajivalikoiman myötä paremmista  suorituspaikoista ja  välineistä.  Uusia  lajitekniikoitakin  on  toki  nähty  ja sitä  myötä  on  päästy  korkeammalle  ja  pitemmälle.  Mutta  välillä  yksitoikkoisuus  jäytää,  sitä  ei  käy  kiistäminen.

Otetaanpa  vaikka  meille  fennoille  niin rakas  keihäänheitto  eli  pilumi.  Nimeä  pilumi  käytämme  kunnianosoituksena  suurille  roomalaisille  jotka  eivät  paljoa  pilumin  pituusheiton  päälle  ymmärtäneet. Pilumi on roomalainen sotakeihäs, keskipitkän matkan tarkka heittoase jossa helposti irtoava kärki. Pilumin aseena roomalaiset omaksuivat kelteitä ja sitä tietenkin teknisesti parantelivat.

On  harmi,  että  yleisurheilussa  ei  aina varsinaisesti  mitata  taitoa  vaan  joka  lajissa  on  periaatteena  tuo  “Citius,  altius,  fortius,”  siis  nopeammin,  voimakkaammin  ja  korkeammalle…  Mutta  jos  oikein  asiaa  arimoimme  niin  löydämme  toki  esim.  paljon  mahdollisuuksia  ja  potentiaalia  kehittää  yleisurheilua  monipuolisemmaksi,  leikkisämmäksi  ja  ennenkaikkea  heittäjäystävällisemmäksi.  Kun  nämä  ominaisuudet  löydetään  uudella  tavalla  niin  katsojaystävällisyyskin  on  taattu  ja  pilumi  nousee  uuteen  huikeaan  arvoonsa  todellisena  soturilajina  ja  yleisurheilun  kuninkaana.  Laji  on  nimittäin  ainakin heitolajiesta  näyttävin…  Vuonna  1912  Tukholma  kisoissa  Julius Saaristo  voitti  molempien käsien  yhteistuloskisan  joten  perinteitä löytyy hieman.

Kyseeseen  tulisi  lähinnä  pilumin  viisi-ottelu.  Perinteisen  pituusheiton  lisäksi  variaatioina  oli  tarkuusheitto,  toisen  käden  heitto,  molempien  käsien  yhteistulos  ja  neljän  heiton  yhteistulos.  Tarkkuusheitto  rikkoisi  perinteisen  yleisurheilun  luonnetta  terveellä  tavalla.  Ja  mitä  tuo  haittaisi  jos  tämä  viiden  variaation  erikoislaji  lähtisi  elämään  aivan  omaa  elämäänsä.  Tarkkuusheiton  matka  olisi  vaikkapa  30  metriä  ja  maalitauluna suurempi  olympialaissessa  jousiammunnassa  käytössä  oleva  taulu.  Tuo  taulu  on  halkaisijaltaan  122  senttiä  ja  pistearvot  ovat  1-10.  Pilumin  suhteen  voitaisiin  käyttää  arvoja  1-5  sillä  jousiammuntataulu  on  viisivyöhykkeinen.  Tarkkuuskisa  koostuisi  kymmenstä  heitosta  ja  heittoväline  olisi  tasapainoitettu, lähinnä  harppuunaa  muistuttava  keihäs.  Sen  mitat  olisivat  rajatut  mutta  paino  saisi  vaihdella  tietyissä  rajoissa.  Tämä  siksi  että  heittäjällä  olis  aina  optimaalisen  painoinen  väline.  Tämä  vähentäisi  loukkaantumisriskiä.

Toinen  alalaji  olisi  sitten  normaalin  keihään  heitto  toisella  kädellä,  siis  sillä  kädellä  jolla ei  heitetä  varsinaista  absoluuttista  pituusheittoa.  Se,  että  pilumia  heitettäisiin  molemmilla  käsillä  loisi  pilumistista  sopusuhtaisemman  ja  tällainen  atleetti  ei  olisi  niin  loukkantumisherkkäkään.  Olympialaisissahan  on  juuri  pilumin  kohdalla  kilpailtu  1900-luvun  alkupuoliskolla  molempien  käsien  yhteistuloksessa.  Jos  urheilija  harjoittelee  monipuolisesti  niin  molempikätisyys ei  ole  ongelma.  Ja  ajatellanpas  vaikka  esikuvina  olevia  vanhoja  sotureita  ja  metsästäjiä.  Varsinaisen  piluminkäden  loukkaannuttua  piti  varmaan  ottaa  keihäs  terveeseen  käteen.  Toisen  käden  kisassa  saisi  heittää  kolme  kertaa.

Kolmas  laji  olisi  sitten  molempien  käsien  yhteistulos  ja  tässä  variaatiossa  heittokertoja  olisi  kuusi  ja  heittojen  vähimmäissuhde  heittokäsiin  nähden  olisi  2-4.  Neljäs  variaatio  olisi  sitten  kestävyyskisa  jossa  mitattaisiin  seitsemän  parhaan  heiton  yhteinen  pituus  valinnaisella  eli  tietenkin  paremmalla  kädellä.  Heittokertoja  olisi  yhdeksän  ja  seitsemän  parasta  laskettaisiin  mukaan.  Kisan  luonne  olisi  aivan  eri  kuin  varsinaisessa  kisassa  jossa  hieman  epäonnistunut  heitto  voidaan  ihan  kylmästi  astua  yli.  Viidennen  variaation  me  suomalaiset  sitten  tunnemmekin  hyvin.

Pilumin  viisiottelu  voitaisiin  viedä  läpi  kolmessa  päivässä.  Ensimmäisen  päivänä  ohjelmassa  olisi  tarkkuuskisa  ja  toisen  käden  kisa.  Toisena  päivänä  molempien  käsien  kisa  ja  neljän  heiton  “kestävyyskisa.”  Kolmannen  päivän  iltana  ohjelmassa  olisi  sitten  pituusheitto  ja  loppuseremoniat. Toisaalta  toisen  päivän  ohjelma  on  melkoista  rynkytystä  mutta  pilumin  viisiottelu  käytäisiin  aina  läpi  helleenisessä  ja  lämpimän-kuumassa  ilmanalassa  oliviipipuiden ja  sypressien  mailla.

Ottelun  pisteytys  olisi  sitten  oma  lukunsa.  Tietysti  mitattaisiin  ja  ylöskirjattaisiin  osumaprosentteja  ja  pituuksia,  näinhän  olisi  oikein  ja  kohtuullistakin.  Ongelma  olisi  siinä  miten  sitten  eri  variaatioita  painotettaisiin.  Pelkällä  pituusheitolla  ei  saisi  olla  liian  suurta  arvoa  ja  tarkkusheittokin  pitäisi  olla  luonteva  osa  pilumin  viisiottelua.  Että  kukin  variaatio  olisi  20  prosenttia  kokonaispisteitä  ei  ehkä  ole  paras  lähestymistapa.  Painotus  voisi  olla  vaikkapa  seuraavanlainen:

Tarkkuskisa  10%

Toinen  käsi  15%

Yhteistulos  20%

Kestävyyskisa  25%

Pituusheitto  30%

Jokaisessa  variaatiossa  kymmenen  parasta  saisivat  pisteitä  seuraavasti:

Tarkkuuskisa:  10, 9, 8, 7, 6, 5, 4, 3, 2 ja 1

Toinen  käsi:  15, 13, 11, 9, 7, 5, 4, 3, 2 ja 1

Yhteistulos:  20, 17, 14, 11, 8, 5, 4, 3, 2 ja 1

Kestävyyskisa:  25, 21, 17, 13, 9, 5, 4, 3, 2 ja 1

Pituusheitto:  30, 25, 20, 15, 10, 5, 4, 3, 2, 1

Jos  joku  olisi  siis  paras  jokaisessa  variaatiossa  saisi  hän  100  pistettä.  Alalajikohtaiset  tulokset  jäisivät  elämään  omaa  elämäänsä  mutta  ikuiseksi  tavoitteeksi  jäisi  saada  100  pistettä mikä  olisi varmastikin  aika  vaikeaa.  Mutta  tällaisen  kisan  voittaja  olis  monellakin  tapaa  kisojen  ja  kisavuoden  paras  pilumisti  ja  ikuisesti  vertailukelpoinen  tuleviin  voittajiin  verrattuna  sillä  varsinaiset  tulokset  eivät  ratkaisisi  vaan  monipuolisuus,  ja  siitä  olisi  takeena  suuri  pistemäärä.  Itse  asiassa  pilumin  viisiottelu  olisi  mitä  suurimmassa  määrin  kestävyyskisa  ja  mitä  hienommin  englanniksi  hakien  "The pilumi-test"  tai  "The  test  in  pilumi."

Herää  tietysti  kysymys  siitä  sopisiko  tällainen  pilumin  viisiottelu  suomalaiselle  kansanluonteelle?  Ja  miten  tällaisen  kisan  sitten  herättäisi  henkiin?  Rikkailla  ihmisillä  on  tapana  tehdä  hölmöjä  asioita  kuten  vaikkapa  ostaa  turhaa  tavaraa  ja  muutakin. Kutsuupa  joku  jopa  Madonnan  kotiinsa!  Freukkarit  lauloivat  taannoin  laulussaa  “Mystinen  metsätyömies”  notta  “Jos  minä  saan  sata  miljoonaa  sen  pistän  Martelliin  ja  Moneeseen,  tai  johonkin  vaan  mutten  ainakaan  yhteen  hävittäjäkoneeseen…”  Vähempikin  riittäisi;  sanotaanko  vaikka 10  miljoonaa  euroa.  Siis  “Rikas  mies  jos  oisin”  niin  virittäisin  kutsukilpailun  neljän  vuoden  varoitusajalla.  Siis  käyttäisin  500 000  euroa  skaban  järjestämiseksi.  Palkintorahoja  olisi  siitä  puolet  ja  loppu  muuhun…  On  sitä  hullumpaakin  tässä  maailmassa  tehty… Loppumusiikkina aivan itseoikeutetusti Mystinen metsätyömies.

Nopein Homo Sapiens. Olympiapäiväkirja 2021 — 95 päivää XXXII Olympiadin kisojen avajaisiin.

Nopein Homo Sapiens — 95 päivää XXXII Olympiadin kisojen avajaisiin.

XVIII Olympiadin kisoja vuonna 1964 pidetään ikimuistoisena tapahtumana. Yksi noiden kisojen parhaista yksilöistä, ellei peräti paras, oli ilman Yhdysvaltalainen pikajuoksija ja sittemmin amerikkalaisen jalkapallon tähti Bob Hayes.

Kun itse tutustuin yleisurheilun historiaan joskus aivan 1970-luvun alussa oli Hayes jo legenda. Vuoden 1972 kisojen aikaan hän olisi ollut 29-vuotias eli yhtä vanha kuin Usain Bolt Riossa 2016. Hayes lopetti kuitenkin yleis-urheilijan uransa 21-vuotiaana ja Tokion pikaviesti oli hänen viimeinen kisansa.

Internetin YouTube-kanavalta löytää monta videota joissa pohditaan sitä oliko Bob Hayes nopein koskaan tällä planeetalla elänyt ihminen. Usain Boltia ja Hayesia on vaikea verrata keskenään. 1960-luku oli aivan erilainen maailmanaika kuin Boltin huippukausi. Hayes teki parhaat suorituksensa pikaviestissä ja hän juoksi sadan metrin matkan lentävällä lähdöllä kaksi kertaa aikaan 8,560 ja 8,571. Usain Bolt juoksi ankkuriosuuden parhaimmillaan 8,650. Hayesin ajat on voitu mitata digitaalisesti vanhoilta filminauhoilta. Tokion satasen finaalia katsoessa näyttää siltä että Hayes ei saa itsestään kaikkea irti tuossa henkilökohtaisessa kilpailussa. Viestissä Yhdysvallat on nelisen metriä jäljessä semi-finaalissa ja finaalissa ennen Hayesin ankkuriosuutta, mutta maalissa voittomarginaali on 4 metriä. 

Hayes ja Bolt olisivat siis käytännössä yhtä nopeita. Vuonna 1964 juostiin kuitenkin vielä vanhanakaisella radalla. Nykyajan urheilijoille sana ”tiilimurska” ei oikein sano mitään. Tiilimurska oli paras juoksuradan pinnoite aikanansa, mutta se jää jälkeen nykyisistä pinnotteista. Juoksutossuteknologiakin on aivan eri tasolla nykyään. Jos Hayesilla olisi ollut nykyaikaiset tossut vuonna 1964 ja juoksuradan pinnoite olisi ollut samanlainen kun nykyään Hayes pinkoi sadan metrin matkan lentävällä lähdöllä aikaan 8,35. Bolt olisi hävinnyt hänelle kolme metriä. Hayes oli hidas lähtijä ja tämän vuoksi hän tuskin olisi voittanut Boltia telinelähdössä henkilökohtaisessa kilpailussa. Varmasti hän olisi kuitenkin kellottanut satasen telinelähdöllä parhaimmillaan aikaan 9.65 em. nykyaikaisilla juoksutossuilla ja nykypinnoitteisilla juoksualustoilla.

200 metriä ei ollut Hayesin vahva matka vaikka hän sijoittuikin vuoden 1964 Yhdysvaltain olympiakarsinnoissa kolmanneksi. Hänellä oli varaa antaa paikkansa karsinnoissa neljänneksi sijoittuneelle Henry Carrille joka voittikin sitten kultaa Tokiossa. Näin jaloa käytöstä on harvempi urheilija koskaan osoittanut joukkuetoverilleen.

Yksi asia on kuitenkin varma. XXXII Olympiadin kisoissa emme näe yhtä nopeaa ihmistä kuin XVIII olympiadin kisoissa 57 vuotta aiemmin. Bob Hayes on nopein koskaan elänyt Homo Sapiens.

https://www.youtube.com/watch?v=J5OhpzFZ0ys

Kuinka raitis hevonen pelasti Ranskan Olympiamaineen nousevan auringon mailla 1964. Olympiapäiväkirja 2021 — 96 päivää XXXII Olympiadin kisojen alkuun.

Kuinka raitis hevonen pelasti Ranskan Olympia-maineen nousevan auringon mailla 1964.

 

Aika usein tulee mieleen Ranskan olympia-joukkueen toilailut Tokion kisoissa vuonna 1964. Ranskanhan piti saada todella iso tukku kultamitaleja, mutta noissa lokakuussa kyseisenä vuonna pidetyissä kisoissa kaikki Ranskan urheilusankarit ja ennakkosuosikit pettivät toisensa jälkeen. Miesten pikaviestijoukkuekin – Genevay, Laidebeur, Piquemal ja Delecour - jonka vaihto pelasi kuin roomalainen extraordinarii koki Waterloonsa. Porukka  sai  toki pronssia  ja  jotain  sen  ylivertaisesta  vaihtotekniikasta  kuvasi  se,  että  se  tuon  joukkueen  jäsenistä  ei  kukaan  yltänyt  satasen  finaaliin.  He  olivat  joukkueena Ranskan  urheilun  supertähtiä, mutta pieleen meni sekin.   Miekkailusta odotettiin Tokiossa varsinaista jättipotia mutta tuloksena oli kaksi häpeähopeaa ja kolme pronssia.

Tuli kisojen viimeinen päivä ja kaikki näytti jo menetetyltä. Ranskan maineen pelasti kuitenkin vanha sankari Pierre Jonquers d’Oriola raivoisalla ratsullaan Lutteur B. Sama heppu oli voittanut esteratsastuksen Grand Prixin jo Helsingissä 1952. Noissa olympialaisissa hänen ratsunaan oli tosin Ali Baba. Kisojen jälkeen vaadittiin selitystä surkealle menestykselle ja totuus oli karmea. Ranskalainen huippu-urheilija vietti varsin kosteaa elämää, viiniä vedettiin kiduksiin ainakin pullo ellei jopa puolitoista päivässä... Ja sehän vastaa suomalaisen  laskuopin  mukaan  noin puolikasta kolmekasi-volttista kansantislepulloa  eli koskenkorvaa. Ne  olivat  eurooppalaisten  juomatapojen  kulta-aikaa.

Erityisesti leireillä ja isoissa kisoissa fransmannit villiintyivät varsinaisiin bakkanaaleihin, ja naisurheilijatkaan eivät kuulemma totisesti jääneet kakkosiksi. Jälkipyykki  oli  likainen  ja  samalla  havahduttiin  ranskalaista  elämänmuotoa  jäytävään  alkoholismiin.  d' Oriola  pelasti  Ranskan  urheilumaineen  mutta  hänenkään  ilmeensä  palkintopallilla  ei  ollut  mitenkään  riemuitseva. Toisaalta ei ole varmaa sekään etteikö tuo mainio ratsu Lutteur B ollut Ranskan joukkueen ainoa raitis ”henkilö” Tokion kisoissa. Ranskalaiset menivät itseensä ja menestys Mexico Cityn kisoissa vuonna 1968 olikin jo vallan erinomainen, kuudes sija mitalitaulukossa ja seitsemän kultaa.

Ranskalaiset,  tuo  sivistyneesti  ryypiskelevä  kansakunta,  oli  kunnostautunut  jo  32  vuotta  aikaisemmin  Los  Angelesin  kisoissa.  Nuo  kisat  pidetiin  keskellä  syvintä  lamaa  ja  Suomen  kisajoukkueen  vahvuus  oli  43  miestä  joukkueenjohtaja  Urho  Kekkonen  mukaanluettuna.  Englantikaan  ei  saanut  matkaan  kuin  vain  73  urheilijaa  ja  ranskalaiset  vielä vähemmän.  Ranskan  joukkue  oli  kuitenkin  varustautunut  reissuunsa  erinomaisen hyvin.  Matkavarustukseen  kuului  näet  tuhansia  pulloja  hienoja  viinejä  ja  shamppanjaa  sekä  tietenkin  ranskanviinaa  eli  konjakkia.  Moinen  varustelu  herätti  luonnollisesti  kovasti  huomiota,  olihan  Jenkkilässä  silloin  vallalla  kieltolaki.  Fransmannit  perustelivat  tuon  juomamäärän  tulevan  heidän  oman  joukkueensa  tarpeisiin.  Ranskalaisten  iskuryhmä  sai  ilmeisesti  menestykseen  tarvittavan  lisäponnen  konjakista  ja  samppanjasta  sillä  mitalisaldo  oli  komea:  10  kultaa,  5  hopeaa  ja  4  pronssia.  Kansakuntien  taulukossa  he  olivat  kolmansia.  Tokiossa  ei  sitten  sama  enää  onnistunutkaan,  mutta  onneksi  tuo  raitis  hevonen  pelasti  ranskalaisten  maineen! Niin on joskus sukupolvi toistansa huonompi niin viinapäåän kuin muunkin maallisen suhteen.

Eri  kansoilla  ja  kansakunnilla  on  tietystikin  erilaiset  tavat  ja  tottumukset!  Suomalaiset  valmistautuivat  Losin  kisoihin  omalla  tavalla.  Keihäänheitossa  saimme  kolmoisvoiton  itsensä  Matti  Järvisen  johdolla.  Valmentaja  Armas  Valste  oli  näet jo  keväällä  ottanut  Järvisen  henkilökohtaisen  valvontansa  alaiseksi,  ja  leiritti  häntä  kaukana  pahan  maailman  houkutuksista.  Matti  kun  oli  perso  alkoholijuomille.  Niinhän  se  on!  Yhdysvaltain  ensimmäinen  presidentti  George  Washington  kuulu inhimillisesti  katsoen  ns.  Maalmanhistorian suurhönöttelijöiden  joukkokuntaan  punaisine  nenineen,  mutta  historia  tuntee  hänet  vain  luonehdinnalla:  “Yhdysvaltain  ensimmäinen  presidentti,  kenraali,  amerikkalaisen  kennel-toiminnan  isä.”  Joistain  dokumenteista  saamme  lukea  että  kyseinen  mies  oli perso  alkoholille.  Washington  antoi  koirilleen  mm.  seuraavanlaisia  nimiä  (Washingtonin  kasvattamista  koirista  tunnetaan  23  nimeltä.):  “Tipsy,”  “Tipfler,”  ja  “Drunkherd.”  Siis  tissuttelija,  naukkailija  ja  juopottelija!

Mutta katsotaanpas lopuksi tämä peni pätkä:

https://www.youtube.com/watch?v=bw6l1N9LX_4